Aistivatko lapset yliluonnollisia asioita?

Pystyvätkö lapset aistimaan yliluonnollisia asioita? Tätä pohdimme, kun tytär alkoi puhua ”pojasta”.

– Ei poika, koiraa ei saa lyödä! tyttäreni, 2, torui olkansa yli ja kääntyi taas silittämään hoitokoiraamme.

– Pitää olla hellä.

Normaali tilanne, lapsi antamassa neuvoja toiselle. Paitsi ettei takana seissyt ketään.

Olimme juuri muuttaneet Helsingistä Porvooseen, ja tytär oli alkanut puhua pojasta, joka pyöri uuden kotimme kulmissa. Tytär saattoi aamulla selittää tyhjyyteen, että pappa tekee aamupalaa. Tai tuijottaa naapurin keinuja nenä ikkunaan painettuna. Kun häneltä kysyi, mitä hän katsoo, hän vastasi:

– Poika keinuu.

Keinussa ei istunut ketään.

Näitä tilanteita kertyi. Karmivin oli ilta, jona nukutin koliikista kärsivää kuopusta ja koko huone täyttyi itkusta. Yhtäkkiä esikoinen katsoi ovelle ja sanoi:

– Poika tuli katsomaan. Poikaa pelottaa, kun vauva itkee.

Kun kysyin hetken päästä, missä poika oli nyt, esikoinen vastasi:

– Poika on ihan kadoksissa.

Miten rikas mielikuvitus lapsella onkaan!

Mielikuvituskaverit kuuluvat lapsuuteen

Juuri tuossa iässä lapsen mielikuvitus alkaa vilkastua. Moni kehittää itselleen näkymättömiä ystäviä.

Lapsille kuvitellut asiat tuntuvat tosilta, sillä toden ja epätoden välinen raja on kehittymätön.

Jäitä hattuun siis ja kummitustarinat sikseen. Aikuisen tehtävänä on antaa lapsen kuvitella ja haaveilla, mutta pitää todet ja epätodet erossa toisistaan.

Olimme juuri muuttaneet uuteen kaupunkiin. Kuopus oli syntynyt. Sanotaankin, että mielikuvitusystävät liittyvät ennen kaikkea erilaisiin elämänmuutoksiin. Ne voivat myös liittyä siihen, ettei lapsen elämässä ole tarpeeksi virikkeitä. Tylsää mutta realistisempaa kuin kummitukset.

Tai ehkä kumminkin lapsella on yliluonnollisia kykyjä…

Monet sanovat, että lapsilla on ns. kuudes aisti. Heillä on herkkyyttä kokea yliluonnollisia asioita, joita me paatuneet aikuiset emme enää pysty kokemaan.

Lasten taito laajempaan kokemusmaailmaan kuihtuu kuulemma pois, kun me aikuiset tarpeeksi monta kertaa kuittaamme lasten jutut  höpötyksinä, mielikuvitusjuttuina.

Who knows.

Toisaalta meidän aikuisten tehtävänä on ohjata lasta erottamaan tosi epätodesta. On hämmentävää lapselle, jos aikuinen alkaa suhtautua hänen mielikuvitusystäväänsä kuin oikeaan hahmoon – tai kummitustarinaan.

Kun meidän elämämme Porvoossa tasoittui ja tytär sai uusia ystäviä, ”poika” haihtui vähitellen tyttären jutuista. Mielikuvitusystävästä ei enää puhuttu, emmekä me asiasta kyselleetkään.

Poika oli siis kadonnut – kunnes muutama vuosi myöhemmin juttelimme erään naapurin kanssa niitä näitä.

– Tiesittekö, että tässä teidän pihan nurkalla asuu joku henki?

Mikä rikas mielikuvitus aikuisella onkaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *